Suomelan sivuilla on nyt nähtävissä sadoittain kauniita taloja. Oikein oli usko loppua, kun selasin niitä läpi. Mutta vaiva kyllä kannattaa, jos on kauniiden talojen ystävä. Hieman kyllä ihmetyttivät pisteiden antajien mieltymykset, sillä omat suosikkini olivat saaneet vain vähän pisteitä ja jotkut melko tavallisen näköiset olivat hurmioittaneet katselijat pisteiden jakeluun. Kuvaajan taidoillakin lienee oma osansa. Harmaat ja valottomat kuvat eivät komeile listan kärjessä. Joissakin kohteissa kuvaaja ei ole lumen takia päässyt parhaalle kuvauspaikalle. Talvikuvat johtunevat kilpailun ajankohdasta. Parhaiten taloista saa käsityksen kesäisen valoisan ja huolella sommitellun kuvan avulla. Silloin puutarhankin osuus parantaa yleisvaikutelmaa.

Aivan selvästi kuvista näkee, että suomalaiset rakastavat talojaan ja ovat tehneet valtavasti työtä niiden kunnostamiseksi ja kunnossa pitämiseksi. Erityisesti huomioni kiinnittyi pihojen hienoihin ratkaisuihin ja kasvien runsauteen. Kuvapankkia pitänee tarkastella ajan kanssa toinenkin kerta. Näin kevään korvalla siellä näyttää vilahtelevan kaikenlaisia mukavia ideoita omaankin pihaan siirrettäväksi.

Tämä Suomelan kuvakavalkaadi on aika valaiseva, mitä tulee suomalaiseen talomakuun. Ensinnäkin taloista suurin osa on puutaloja. Toiseksi talon kauneudessa näyttävät vanhat talomallit miellyttäneen talojen omistajia enemmän kuin modernit. Jostakin kumman syystä funkkistalojen omistajat eivät ole lämmenneet kilpailulle. Ehkä he ajattelivat jo alun alkujaan, että suomalaisten silmään sopivat vanhat puutalomallit parhaiten. Ja taitavat olla siinä oikeassa. Mukana näyttää olevan runsaasti uusia puutaloja, joiden mallit ovat viime vuosisadan alkupuolelta.  Mutta on joukossa myös vanhoja puutaloja, joiden tornit, erkkerit ja kauniisti koristellut pielet näyttävät oikein mukavilta. Varsinkin eräs vanha puinen kartanorakennus sai minut pysähtymään kuvan ääreen pitkäksi aikaa.

Kolmanneksi kuvasarjasta nähdään, ettei talojen värityksessä ole suurtakaan kirjoa. Vaaleat sävyt ovat suosiossa. Tumman siniset tai harmaat talot näyttävät synkiltä ja joskus suorastaan kummitusmaisilta. (Niiden kuvaamiseen pitäisi käyttää kirkasta valoa ja etsiä kuvaan muutakin väriä vaikutelmaa kohottamaan.) Ehkä juuri pitkä kaamosaika on saanut meidän maassamme talojen maalaajat suosimaan aurinkoisempia sävyjä. Keltaista, harmaata, vaaleanruskeaa, vaalenavihreää, valkoista ja joskus jopa vaaleanpunaistakin on tarjolla. Tummanpunainen näyttää sopivan vain tupamaisiin maalaisrakennuksiin.

Neljäs piirre tässä tarjonnassa on talojen koko, missä tietenkin ratkaisevaa on rakentajan kukkaron koko. Kauneimpien talojen joukossa on vain kourallinen todella suuria taloja. Vallitseva koko on sadasta kahteen sataan neliöön. Suuremmatkin talot voivat olla viehättäviä kunhan niiden mittasuhteet ovat sopivat. Suuret talot eivät ole yleensä koteja siksi, etteivät perheetkään ole nykyisin kovin suuria. Jo käyttökustannukset sanelevat kotien koon.

Tässä kilpailussa haetaan siis kauneinta suomalaista omakotitaloa. Toivottavasti kauneimman talon kohdalla otetaan myös ympäristö huomioon.Pelkästään kesäkukkasilla saadaan paljon aikaan. Yllä omat parvekepelargoniani viime kesältä.

Jouluruusulla on ikää jo kokonainen vuosi. Sain tämän kaunottaren lahjaksi vuosi sitten. Se kukki ja kukoisti aikansa sisällä ja kesän tultua siirsin hänet pohjoiselle kuistille. Kukkia ei enää ollut, mutta lehdet olivat kauniin vihreät. Kasvi sai vettä samalla kun muutkin kukat ja amppelit. Joskus se alkoi osoittaa mieltään veden puutteessa, mutta pääasiassa se viihtyi koko kesän pienessä purkissaan ja alkoi tuottaa uusiakin lehtiä.

Syksyn tullessa siirsin kasvin suojaiseen paikkaan kukkapenkkiin ja toivottelin sille hyvää talvea. Nämä kasvit viihtyvät kylmissäkin oloissa ja alkavat keväällä kukkia ensimmäisten vuokkojen aikaan. Ajattelin antaa hänelle kunnollisen lumipeitteen talven turvaksi ja sitten unohdin koko yksilön.

Koko syksyn satoi. Satoi ja satoi. Lunta ei tullut jouluun mennessä lainkaan, enkä ohikulkeissani muistanut koko jouluruusun olemassaoloa lainkaan. Kunnes sitten jostain syystä tulin vilkaisseeksi kasvia vähän tarkemmin joskus joulunalusviikolla. Siellä se rehotti tummanvihreänä ja pirteänä, eikä ollut sateista ja pimeistä moksiskaan. Kaiken lisäksi lehtien alla pilkotti nuppuja!

Muutaman päivän mietin, mitä tehdä. Jätänkö ulos ja annan kukkia pimeyden keskellä. Mutta sitten säät kylmenivät ja luvattiin yöllä kovaa pakkasta. Lumesta ei ollut tietoakaan, joten  uudet nuput jäisivät pakkasen kouriin. Niin sitten otin ja kaivoin jouluruusuni maasta ja kiikutin viileälle tuulikaapin ikkunalle kukkimaan. Se aukaisi jouluksi kauniit valkoiset kukkansa ja kukkii edelleen touhukkaasti. Näin ollen se saa jälleen viettää talven sisällä. Se ehkä lienee ollut kukkasen perimmäinen tarkoituskin. Joka tapauksessa hän pääsee ensi kesänä uudestaan kukkapenkkiin, jos hengissä pysyy.

Marraskuu on sopivaa aikaa lukemiselle. Nyt voi ottaa esiin kaikki ne kirjat, joita ei kesällä ehtinyt lukea. Ja onneksi syyssesonki on tuonut käsille paljon uuttakin luettavaa.
Olen juuri laskenut käsistäni Laila Hirvisaaren uutuuden Minä Katariina. Alkuun kirja tuntui oudolta, sillä se ei ole tavallinen romaani. Minäkertoja on samalla muistelija ja avukseen hän tarvitsee hovimiehen, jonka armoton muisti palauttaa mieleen asioita, joita keisarinna mielellään olisi unohtanut. Takaumat  ja muistiinpanot ja sisäisen monologi vuorottelevat. Lukija ei aluksi saa otetta koko jutusta, mutta jos sinnikkäästi jaksaa puurtaa eteenpäin, tarinan juoni alkaa hahmottua. Enkä yhtään ihmettele, että kirja on Finlandiapalkinnon listalla. Kyllä siinä on potentiaalia voittajaksikin. Muita ehdokkaita en vielä ehtinyt lukea, mutta ehtiihän tässä.

Myös Utrion  uutuuskirja Oppinut neiti vie lukijan Pietariin, mutta siinä seikkaillaan ennen kaikkea villissä erämaassa Suomen Lapissa.  Siellä sankaripari tutustuu ankarissa olosuhteissa ja vaikka säätyerot ovat heidän liittoaan vastaan, rakkaus voittaa esteet. Kirja kertoo myös pyrkyryydestä ja kovasta ponnistelemisesta parempaa asemaan vaikka  toisten kustannuksella. Pahikset saavat tietenkin ansionsa mukaan. Oikeassakin elämässä Lappi alkoi kiinnostaa satunnaisia matkailijoita jo 1800-luvun alkupuolella. He kirjoittivat kokemuksistaan matkapäiväkirjoja, joita vielä tänä päivänkin kannattaa silmäillä.

Kukkien kastelua riittää, kun taivaalta tulee vettä kovin harvakseen. Perennat pärjäävät jo tähän aikaan hyvin omin voimin, sillä juuret ovat vahvistuneet ja savisessa maaperässä ei vesi heti hulahda pintakerroksen läpi. Mutta kasvihuoneessa tomaatit ja kurkut vaativat jatkuvaa huolenpitoa,  samoin kaikki amppelit ja muut purkkeihin istutetut kesäkukkaset.

Istutan keväisin vanhoihin amppeliruukkuihin maahumalaa, joka sitten mukavasti kasvattaa kesän aikana pitkät roikkuvat ja koristeelliset rönsyt. Mutta amppelit laskevat liian veden alleen, ja viime kesänä sain jatkuvasti olla pyyhkimässä terassin kaiteilta tulvavesiä pois. Tänä kesänä laitoin amppelien alle kukkalaatikot, joissa ei ole lainkaan reikää pohjassa. Ne on valittu tarkoituksella niin leveiksi, että kaikki ylimääräinen vesi tippuu yläpuolen amppelista suoraan laatikkoon. Kätevää. Muut amppelit ripustin sellaisiin paikkoihin, joissa terassin lattialle valuva vesi löytää tiensä ulos. Tosin pyöreillekin kaiteille valuu ikävästi multavettä, mutta pari hyvää sadekuuroa pesee kyllä kapeat kaiteet puhtaaksi.

Keväällä istutetut amppelikukat alkavat olla jo tähän aikaan tiensä päässä. Vaikka miljoonakelloa ei tarvitse nyppiä, se kuitenkin alkaa näyttää raaskuiselta miljoonien kuihtuneiden kukkien vielä sinnitellessä kasvin uumenissa. Olen miettinyt, jos koko kasvuston leikkaisi, jaksaisiko se vielä tehdä uuden kukkakruunun. Punaista kastelulannoitetta ne ovat kyllä saaneet koko kesän. Jollei keino tepsi, saan koko loppukesän katsella vihreitä kasvitupsuja. Tätä täytyy vielä harkita.

Vaikka satoi, kävimme hakemassa hevonkakkaa puutarhan kukkapenkkejä varten. Toinen lapioi ja toinen piteli säkkiä, ja niin me naiset heittelimme tätä kullanarvoista lopputuotetta kymmeniä säkkejä pakettiauton perään suorastaan hilpeällä mielellä. Sillä mikään ei kukita niin hyvin kuin hevosen kompostilanta.

Jo ammoin sain kerran eräältä tuttavalta traktorin peräkärryllisen kanalan kompostia ja siitäkös koko kasvimaa ilahtui. Vuosikausia tässä on saanut olla biolanin varassa, kunnes synttärilahjaksi sain taannoin lupauksen hevosen kompostimullasta, jota oli tarjolla niin paljon kuin vain halusin. Ja minähän halusin. Ensin sitä tuotiin yksi peräkärryllinen, mutta mihinkäs se riitti, kun rakennusurakan jälkeen kaikki kukkamaat menivät uusiksi.

Seuraavaksi lähdimme naisten voimin lapioimaan sitä säkkeihin ja sitä tuotiin koko pakettiautollinen lähes sadan kilometrin päästä. Päivä oli kaunis ja lanta tuoksui muhevalle mullalle. Se oli vain yhtä iloa, kun sai mättää säkkiä autoon. Lahjoittajan omat kukkamaat ovat tällä samalla aineella kasvattaneet  jo uskomattoman komeita kukkakeitaita. Yksin sinivuon lehdetkin olivat kasvaneet lähes vuorenkilven kokoisiksi.

Naisten verkosto tämän uudenkin kompostin oli bongannut, ja luvan saatuamme siis riensimme innolla hevonkakkaa hakemaan. Siinä ei sade edes haitannut. Päinvastoin sade on oikein tervetullut, sillä nyt pääsevät viimeisetkin perennat näyttäytymään ja nurmikko vihertämämään.

Maaliskuu toteutti toiveen ja pakkanen hellitti. Mutta kesään on vielä aikaa. Sormet jo syyhyäisivät kevättöihin. Leskenlehtiä odotellessa voi kaupasta hakea vaikka tulppaaninipun. Tai sitten voi astella siemenkauppaan valitsemaan ensi kesän kukkia. Kaapissani onkin jo odottamassa kehäkukan ja malvojen siememiä. Ostin myös kelloköynnöksen siemenpussin, vaikka viime vuonna kylvös ei tuottanut minkäänlaista alkua.  Äitini mukaan siemenet pitää kylvää nousevan kuun aikaan. Liekö tullut kylvettyä vääränä päivänä.

Kelloköynnös minulla kyllä viime kesänä oli, mutta ostin valmiin taimen puutarhalta. Se on valmiiksi ostettunakin ollut haasteellinen kasvatettava. Kyllähän se yleensä on tehnyt haaraa ja lehteä, mutta sitä koko kesän kestävää runsasta kukintaa on kyllä saanut odotella. Viime kesänäkin köynnös innostui vasta elokuun lopulla, mutta kukki sitten pakkasiin saakka. Ja silti sen kasvupaikka oli pihan paras. Oli vettä, ravinnetta ja syvää multaa, mutta tämä hienohelma kasvatti vain rönsyjä koko seinän täyteen. Eipä silti, kaunishan se oli sellaisenaankin ja hyvin täytti paikkansa, mutta toisella nurkalla kukkivalle mustasilmäsusannalle se ei lainkaan pärjännyt.

Toin joskus hyväuskoisuuttani pihaani valkoista elämänlankaa. Karhunköynnökseksi sitä mummoni sanoi, enkä enää yhtään ihmettele tätäkään nimeä. Kasvin kanssa saa painia kuin karhun kanssa, eikä siitä silti pääse eroon. Sen sijaan, että se kukistuisi ja kuolisi, löydän sitä yhä uusista paikoista ja yhä elämänhaluisempana. Jos siitä jää juurenpätkäkin maahan, niin uutta kasvua on odotettavissa tuota pikaa.

Roundup tehoaa kyllä tähänkin kasviin, mutta eihän sitä voi kukkapenkkiin suihkutella. Senkin olen karvaasti kokenut, kun ympäriltä kuoli monta mieluisampaa kasvia. Viime aikoina olen taistellut elämänlankaa vastaan keräämällä sen pitkiä lankoja muovipussiin, jonne sitten suihkutan glyfosaattia ja suljen pussin tiukalla solmulla kiinni. Tämä pitää tehdä tuulettomana iltana, ettei myrkkyä leviä yhtään pussien ulkopuolelle. Ajan kanssa pussin sisältö muuttuu ruskeaksi ja lanka alkaa kuihtua. Keräilen sitten tehtävänsä tehneet pussit pois, mutta olisikohan olemassa jotain helpompaa konstia?

Ensin tuli lunta taivaan täydeltä. Enää ei tiennyt, mihin sitä lykkäisi. Taivaalle lähetetty toive toteutui ja lumentulo päättyi. Mutta sitten tuli niin kylmä, että puita saa kantaa tupaan koko ajan, ja silti palelee. Uloskaan ei ole ollut mitään asiaa, vaikka aurinko paistaa. Nyt saisi kyllä tämä pakkanenkin hellittää. Toive tietysti tietää lisää lunta! Vaikka sitä ennen olisi kyllä syytä sulattaa pakastin.

Kevättä kohti tässä silti mennään lujaa. Valoisa aika pitenee 5 minuuttia joka päivä. Se on yli puoli tuntia viikossa.  Ja sen kyllä huomaa. Kaikkinaiset kotityötkin sujuvat jo päivännäöllä. Siivouskin tuntuu mielekkäältä, kun näin keväällä jokaisella pölyhiukkasellakin on metrin varjo. Mattoja on hauska heittää hankeen. Vaikka niitä ei siellä kovin paljoa paukuttaisikaan, niin sisään tullessa vähän lumella rapsutetut tuoksuvat raikkaalta ja puhtaalta.

Kun rakensimme uuden talomme, en halunnut keskuspölynimuria. Kymmenen metrin letkut eivät oikein innostaneet. Kysyin rakennusmiehiltä, eikö mitään muuta konstia voisi keksiä. Oli heillä yksi malli, jossa keskusimurin reiät on lattiassa. Pienet aukot aukeavat, kun imuri käynnistetään ja roskat vedetään sitten harjalla siihen lähettyvuille  ja imuri sitten toimittaa ne jonnekin isoon purkkiin. Olen aina tykännyt ajatuksesta lakaista roskat maton alle, mutta tätäkään mallia ei sitten kokeiltu käytännössä. Sen sijaan ostin pölypussittoman imurin, josta olen pitänyt. Sen suuri säiliö vaan irrotetaan, roskat kaadetaan pois ja sen jälkeen säiliön voi vaikka huuhtaista tai pyyhkiä puhtaaksi. Olen lopen kyllästynyt metsästämään pölypusseja vanhoihin imureihin. Onhan niissä koodit, mutta välillä tuntuu, ettei sopivia löydy mistään.